Kansallinen turvallisuus edellyttää johtamista, resurssointia, suunnittelua, toimeenpanoa ja valvontaa

Suomen turvallisuuspoliittisen toimintaympäristön muututtua merkittävästi on myös kansalliseen turvallisuuteen liittyviä päätöksentekomekanismeja ollut pakko tarkastella entistä laaja-alaisemmin. Venäjän pyrkimykset edistää kansallisia intressejään kaikin käytettävissä olevin keinoin ovat lisänneet viranomaisten välisen tiedonvaihdon ja yhteistyön merkitystä entisestään.

Venäjän aggressiivinen toiminta, kuten Ukrainan Krimin niemimaan valtaus vuonna 2014, liittäminen sittemmin osaksi Venäjää ja vuonna 2022 aloitettu laajamittainen hyökkäyssota Ukrainassa, on muuttanut merkittävästi Euroopan turvallisuustilannetta. Venäjän pyrkimykset vaikuttaa muiden maiden sisäisiin asioihin ja käyttää hybridisodankäynnin keinoja ovat herättäneet laajaa huolta naapurimaissa, mukaan lukien Suomessa. Hybridisodankäyntiin liittyvät uhkat, kuten kyberhyökäykset, informaatiosota ja taloudellinen painostus, ovat nousseet keskeisiksi turvallisuuskysymyksiksi. Näihin uhkiin vastaaminen vaatii kokonaisvaltaista ja moniulotteista lähestymistapaa.

Suomen kansallisen turvallisuusstrategian tulee olla kattava ja mukautuva, jotta se voi vastata muuttuviin uhkiin. Tämä edellyttää sitä, että kaikki turvallisuuteen liittyvät sektorit – puolustus, sisäinen turvallisuus, pelastustoimi, poliisi, ravavartiolaitos, kyberturvallisuus ja taloudellinen turvallisuus – otetaan huomioon päätöksenteossa. Valtioneuvoston rooli keskeisenä koordinoivana ja johtavana elimenä korostuu. Yhteisen johtamisen näkökulma tarkoittaa sitä, että valtioneuvoston tasolla tehtävät päätökset ovat johdonmukaisia ja perustuvat ajantasaiseen tietoon ja tilannekuvaan.

Venäjän pyrkimykset edistää kansallisia intressejään kaikilla mahdollisilla keinoilla korostavat tiedonvaihdon tärkeyttä eri viranomaisten välillä. Kyky havaita ja analysoida uhkia nopeasti ja tehokkaasti on olennaista, ja se edellyttää sujuvaa tiedonvaihtoa. Viranomaisten välinen yhteistyö, kuten poliisin, Puolustusvoimien ja pelastustoimen välillä, on elintärkeää. Integroitu lähestymistapa mahdollistaa entistä paremman tilannekuvan muodostamisen ja nopeamman reagoinnin.

Suomella on pitkä perinne toiminnan koordinoimisessa ja yhteensovittamisessa kokonaismaan-puolustuksen ja kokonaisturvallisuuden viitekehyksissä. Tällainen kokemus on arvokasta nykyisessä turvallisuustilanteessa, ja se tarjoaa vankan perustan laajemmalle turvallisuusyhteistyölle. Vaikka perinteet ja kokemukset ovat tärkeitä, nykyaikaiset uhkat vaativat uusia toimintatapoja ja ajattelumalleja. Kokonaisturvallisuuden käsitettä on laajennettava ja päivitettävä vastaamaan nykyisiä ja tulevia haasteita.

Kokonaisturvallisuuden hallintaan eli yhteiskunnan elintärkeiden toimintojen ylläpitämiseen kuu-luvat uhkiin varautuminen, häiriötilanteiden ja poikkeusolojen hallinta sekä niistä toipuminen. Valtioneuvoston puolustusselonteon mukaan suomalaisen yhteiskunnan varautuminen toteutetaan kokonaisturvallisuuden periaatteella, mikä tarkoittaa yhteiskunnan elintärkeiden toimintojen turvaamista viranomaisten, elinkeinoelämän sekä järjestöjen ja kansalaisten yhteistoimintana. Kansalaisjärjestöt ovat suomalaisen yhteiskunnan ja kansallisen turvallisuuden keskeinen tukipilari. Suomessa yhdistys- ja järjestötoimintaa kutsutaan kokonaisturvallisuuden viitekehyksessä kolmannen sektorin toimijoiksi. Tästä erinomaisena esimerkkinä toimivat sopimispalokunnat.

Suomalaisen kokonaisturvallisuuden yhteistoimintamallin vahvuus on, että se kattaa kaikki yhteiskunnan tasot ja tahot. Valtionhallinnon, viranomaisten, elinkeinoelämän, maakuntien ja kun-tien lisäksi yliopistot ja tutkimuslaitokset, järjestöt, yhteisöt ja yksilöt muodostavat kokonaisturvallisuuden verkoston, jossa tietoa voidaan jakaa, yhteisiä tavoitteita voidaan asettaa ja yhteistyöhön voidaan sitoutua joustavasti.

Moni asia maailmassa on muuttunut viimeisen sadan vuoden kuluessa, mutta yksi toimintatapa ainakin Suomessa on säilynyt lähes vakiintuneena; vapaaehtoisten kansalaisten osallistuminen ja rooli yleisen turvallisuuden ylläpidossa sekä turvaamisessa. Hyvin monella kansalaisella on ”palava halu auttaa” ja tahto osallistua yhteisen turvallisuuden ylläpitoa tukevaan toimintaan, onnettomuuksien ennaltaehkäisyyn, varautumiseen ja niin edelleen. Yhtenä esimerkkinä vapaaehtoistoiminnan laajuudesta ja vaikuttavuudesta voidaan pitää suomalaista sopimuspalokuntajärjestelmää, joka perustuu lähes yksinomaan vapaaehtoisiin henkilöihin ja omaehtoiseen yhdistystoimintaan.

Kokonaisturvallisuuden ja kokonaismaanpuolustuksen yhteensovittamiseen kuuluvat julkisen sektorin, eli valtioneuvoston, valtion viranomaisten ja kuntien, ja yksityisen sektorin toimenpiteiden sekä kansalaisten vapaaehtoisen toiminnan yhteensovittaminen yhteiskunnan elintärkeiden toimintojen ylläpitämiseksi kaikissa tilanteissa. Järjestöillä on merkittävä rooli onnettomuuksiin ja häiriötilanteisiin varautumisessa. Järjestöt tuottavat palveluja, koordinoivat vapaaehtoisten osallistumista viranomaisia tukevaan toimintaan ja ylläpitävät esimerkiksi valmiustoimintaan liittyvää erityisosaamista. Järjestöt kanavoivat, johtavat ja koordinoivat myös järjestöihin kuulumat-tomien kansalaisten auttamishalun erilaisiin auttamistehtäviin. Liian vähälle huomiolle usein kuitenkin jää ”neljäs sektori”, eli perheet, kodit ja yksittäiset kansalaiset.

Suomen turvallisuuspoliittinen toimintaympäristö on muuttunut merkittävästi viime vuosina Venäjän toimien ja uusien hybridisotaan liittyvien uhkien vuoksi. Se vaatii kansalliseen turvallisuuteen liittyvien päätöksentekomekanismien laaja-alaista tarkastelua ja päivittämistä. Valtioneuvostotason yhteinen johtaminen, viranomaisten välinen tiedonvaihto ja yhteistyö sekä kokonaismaan-puolustuksen ja kokonaisturvallisuuden perinteiden hyödyntäminen ovat keskeisiä elementtejä tässä prosessissa. On tärkeää, että Suomen turvallisuusstrategia on kattava, joustava ja mukautuva vastaamaan nykyisiin ja tuleviin uhkiin.